Torstai 3.7.14 Ei enää Reinillä, vaan nyt jo Mainilla

Torstaiaamuna hyvästeltiin Uwe ja Claudia Schierteinin satamassa ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Täällä on joki leveimmillään ainakin Mainziin asti. Saaria on useita ja koska joen virtaama jakautuu useaan haaraan, on vastavirta yllättävän pieni, vain pari solmua. Kun sitten Mainzissa käännyttiin Main-joelle, loppui vastavirta käytännöllisesti kokonaan.

Main erkanee Reinistä vasemmalle...

Vaan nyt tulivat sulut, ja ne ilmeisesti tasaavat tuota virtaa. Ensimmäinen sulku oli vastassa jo kolmen kilometrin ajon jälkeen. Ja se 3 km meni nopeasti, kun nyt vauhtia olikin pitkästä aikaa saman verran sekä lokissa että gepsussa, eli 5-6 solmua (noin 9 km/h). Mainilla on monella sululla suurten kammioiden lisäksi, tosin eri haarassa, pienveneille oma sulkunsa. Niin tässäkin ja sinne Kapu ohjasi SeijMerin. Liki kilometri olisi sululle ollut matkaa, vaan meiltä se katkesi jo ennen puolta väliä: vettä oli liian vähän ja köli kynti pohjaa, kunnes vene pysähtyi.

Pienvenesulku on tuolla oikealla, vaan tämän lähemmäksi sitä emme päässeet...

Pääsimme siitä kuitenkin irti ja ympäri, ja ajoimme suuren sulun puolelle. Ja siellä pääsimmekin heti sulutukseen. Olimme yksin suuressa kammiossa, jolla on pituutta 339 metriä, leveyttä 12 m ja jossa vesi nosti meitä 3 metriä.

 Minulla on taas opettelemista veneen paikallaan pitelemisessä sulutuksessa, ja Kapun mielestä en siihen ehkä opi koskaan…

Tähän sulkuun pääsimme yksin...

Koska päivä oli helteinen, ei pilven hattaraa, olimme ajatelleet rantautua mahdollisimman pian. Lisäksi meidän oli tarkoitus ennen seuraavaa sulkua saada laitettua paikoilleen lepuuttimien suojaksi laudat.

Niinpä käännyimme kilometrilukemalla 11,5 olevaan Yachtclub Untermain-satamaan. Se oli taas tutun näköinen ”lahdelma”, jonne ajettiin eräänlaisen kapean portin läpi. Hei vasemmalla oli suuria paaluja, pylväitä, joissa luki Gäste.

Tuosta portista ajettiin Yachtclub Untermainin satamaan...

Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten tuossa pääsee veneestä maihin ja saa veneen keulan kiinnitettyä. Vaan eipä tarttenut moista miettiä kauaa. Kun Kapu sai veneen pilttuuseen, vyöryi sisään ohikulkevan jokilaivan aiheuttama swell ja veneemme keikkui holtittomasti puolelta toiselle. Ensin oikealle ja sitten vasemmalle kylki päin tolppia, jotka onneksi olivat muovipinnoitettuja, joten taisimme säästyä pahenmilta vaurioilta. Kun aallokko laimeni, totesimme parhaaksi lähteä pois, sillä siinä voisi tulla kallis pysäköinti, ja ainakin epämiellyttävä. Kapu yritti työntää venettä irti oikeanpuoleisesta paalusta, kun minä peruutin SeijMeriä. Vaan en kuitenkaan hallinnut sitten ohjausta ja niin masto törmäsi vasemmanpuoleiseen paaluun. Kapu sitten lopulta onnistui ohjaamaan veneemme ulos tuosta kauhujen satamasta…

Jatkoimme matkaa ja seuraava sulku oli 12 kilometrin päässä. Sinne pääsimme jokilaivan ja yhden moottoriveneen taakse. Molemmilla suluilla olin kysynyt VHF-puhelimella sulkuun pääsystämme ja saanut myöntävän vastauksen, jonka jälkeen vihreät valot antoivat luvan sisään ajoon.

Sulusta lähtiessämme ajoimme Willi-veneen perässä ja vihdoin 25 kilometrillä he näyttivät, että tässä on satama. Olimme satamaa heiltä jo kerran aiemmin kysyneet… Jäimme siis yöksi Bootsbau Speckin venesatamaan, joka oli suoraan joessa. Ei siis mitään suojaavaa maakaitaletta joen ja laitureiden välissä, vaan ponttonit pistävät ulos suoraan rantapenkalta. Saimme paikan, jonka kohdalla lipputangossa oli Suomen lippu!


Kävimme maksamassa satamamaksun veneveistämön myymälässä, saimme avaimen laituriporttiin ja kehotuksen hakea suihkun avain laturissa olevasta Floh-veneestä. Syötyämme niin teinkin ja lähdimme yhdessä kohti veneveistämöä, jossa suihkutilat sijaitsevat. Vaan kahdeksalta illalla olivat veistämön portit jo kiinni, joten emme päässeet alueella. Vein avainta takaisin ja samalla sen antaneelle rouvalle selvisi, että portit olivat kiinni. Hän lähtikin mukaamme, avasi portin lukon, antoi avaimen meille ja toivotti hyvää illan jatkoa. Saimme siis kunnon selänpesun, koska muita suihkuttelijoita ei lähistöllä ollut.

Täällä olimme laittaneet laudan styyrpuurin lepuuttimien suojaksi, sillä sitä todella tarvitsee suluissa, joissa reunat ovat teräspontteja.

Nukkumaan mentyämme olin kuulevani jonkin kävelevän kannella enkä meinannut millään saada unta, kun kuvittelin fillarivarkaita olevan liikenteessä…